Sain viimeinkin vaihdettua blogini nimen. Uusi nimi on Noitarummusta rutina. Nimenvaihdoksen myötä myös sisältö tulee varmaan monipuolistumaan jonkin verran.
Minulla on ollut pitkään jatkunut kausi, jonka aikana olen kirjoittanut lähes yksinomaan trokeemittaisia runoja. Runoja on syntynyt reilusti yli sata, säkeitä liioittelematta tuhansia. Niistä vain pieni osa on päätynyt tähän blogiin. Hyvinä pitämiäni kalevalamittaisia runoja minulla on tämän valtavan urakan jälkeen kertynyt vain korkeintaan pari kolme. Silti etenkin saamani harjoituksen takia urakka on ilman muuta kannattanut.
Jatkossa en luultavasti ainakaan vähään aikaan tule kirjoittamaan paljoakaan kalevalamittaisia runoja, tekee mieli siirtyä muuhun, mutta saamani kokemus ei katoa mihinkään ja uskon voivani hyödyntää sitä tulevissakin kirjoitusprojekteissani.
Juuri nyt minua kiinnostaa etenkin runossa rytmisyys, mikä ehkä johtuu siitä, että hahmotan maailmaa varmasti eniten juuri kuuloaistin kautta. Rytmisyydessä on myös jotain alkuvoimaista.
Hyvän runon kirjoittaminen on hiton vaikeaa!
Yleensä hienoltakaan vaikuttava runo ei kykene jättämään isoa jälkeä lukijaan, jos siinä ei ole vahvaa sisältöä.
Liiallinen täydellisyyden tavoittelu voi myös koitua kompastuskiveksi. Rosoiseen runoon on helpompi tarttua kuin liian liukkaaksi hiottuun.
Runojen yllätyksellisyydestä voi nauttia samoin kuin meditatiivisesta sanavirrasta ja rytmistä, mutta tarvitaan myös kosketuspintaa, johon tarttua ja johon peilata tunteitaan ja ajatuksiaan.
Jarkko Tontti kirjoittaa Kirjaamossa siitä, miten runokirjoissa on usein ehkä vain yksi hyvä runo. Olen samaa mieltä, tosin se erityisen merkityksellinen runo on usein eri ihmisillä eri.
Olen päivittänyt blogiani melko harvakseltaan, mikä on osittain johtunut siitä, että olen ollut niin kiireinen. En tiedä, kuinka usein jatkossakaan ehdin tehdä päivityksiä, mutta koen kyllä hyväksi, että on olemassa kanava, jonka kautta voi aina halutessaan pistää jakoon ajatuksiaan.
Osittain se, että en ole ehtinyt päivittää blogiani kovinkaan ahkerasti, on johtunut siitä, että olen viime aikoina ollut aktiivisesti mukana upean Helsinki Poetry Connection runokollektiivin toiminnassa. Moni on varmasti ainakin kuullut kyseisestä kollektiivista ja mahdollisesti myös ollut mukana jossain sen järjestämissä runotapahtumissa.
Tiedoksi kiinnostuneille, että HPC tarjoaa aina runotapahtumissaan myös yleisölle mahdollisuuden esittää omia runojaan. Kaikissa HPC:n tapahtumissa on aina mukana Open Mic -osuus, jonka aikana kuka tahansa yleisön joukosta voi nousta lavalle oman tekstinsä kanssa. Open Mic -esityksissä pääosassa ovat olleet todella erilaiset ihmiset, joita on yhdistänyt rohkeus jakaa muiden kanssa jotain itsestään. Monet ovat yllättyneet siitä suosiosta, jonka tapahtumat ovat saavuttaneet, sekä ennen kaikkea siitä korkeasta tasosta, johon ne ovat yltäneet. Myös klubien sosiaalinen ulottuvuus on aina ollut tärkeä osa toimintaa. Klubit ovat tarjonneet kohtaamisen mahdollisuuden hyvinkin erilaisista taustoista lähtöisin oleville runopäille.
Hienoa on ollut myös huomata, että vaikka minulle on elämisen sivutuotteena, päässyt kertymään ikää jonkin verran enemmän kuin useimmille HPC:n toiminnassa mukana oleville, niin se ei ole ollut mikään este yhteyden löytymiselle. Yhteisellä asialla toimiessa ikä, sukupuoli, koulutus, ammatti tai sosiaalinen tausta menettävät merkityksensä tai jopa niin, että sitä paremmat bileet, mitä erilaisempia ihmisiä toiminnassa on mukana.
Olen aina ollut kontrolloiva ja itsesensuuriin turvautuva tekemisteni ja sanomisteni suhteen, mutta edistymistä asian suhteen olen ollut huomaavinani. Tässä minua on auttanut nuorempien runoilijoiden esimerkki. Toivon todella, että jatkossa kykenisin löysäämään vielä lisää kuvitteellista solmiotani ja heittäytymään mukaan kiinnostaviin keskusteluihin niin elämässä yleensä kuin erilaisissa runotapahtumissa ja tässä Noitarummusta rutina -blogissakin. Harjoitusta se varmaan vielä vaatii…
4 sanailua:
Kiitos tästä tekstistä. :)
Aura
Näin olen ymmärtänyt, että yhteisöllisyys ja tunnelma kohtaavat noissa tilaisuuksissa. Onhan noissa tullut muutamissa käytyä.
Auditiivisuus selittänee osin viihtymisesi HPC:n kemuissa. Kirjoittamisen suhteen pitää vaan seurata sitä omaa juttua.
Mutta rosoisuus ja stilisointi eivät välttämättä sulje toisiaan pois. En usko että monikaan hioisi runoaan pilalle, mahdollinen siloisuus on varmasti ollut runossa jo alunperin.
Lopulta on kyse omasta kirjoittajaidentiteetistä. Sen kyllä oppii tunnistamaan ja toimimaan sen mukaan. Loputtomasti runoaan hiova tuskin edes haluaisi vääntää beatia tai räppiä, ja päinvastoin.
Itselläni vaihtelee jonkin verran se, kuinka paljon käytän aikaa stilisointiin. Jotkut runot ovat jo syntyessään melkein valmiita, toiset vaativat runsaasti työtä rytmin, sisällön tai vaikkapa yksittäisten sanojen kohdalla. Olet kyllä oikeassa sen suhteen, että hyvällä tavalla rosoista runoa on vaikea pilata stilisoimalla.
Tyylin ja sisällön suhde on tavallaan sama kuin sielun ja ruumiin, niitä on mahdoton erottaa toisistaan, mutta silti on mahdollista ainakin kokea ne erillisiksi. Monesti syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista, kun erilaiset tyylit sulautuvat toisiinsa.
Oman kirjoittajaidentiteetin tunnistaminen on varmasti tärkeä osa kirjoittamista, samoin kuin harharetket omien mukavuusalueiden ulkopuolelle
Hui, minä en liene omia kirjoituksia lähes koskaan korjannut. Yhden sanajärjestyksen muistan vaihtaneeni. Siksipä kirjoitukseni ovatkin sanoja peräkkäin eivätkä runoja :).
Tuo HPC. Seuraan kyseistä blogia, tekisi joskus mieli mennä kuuntelemaan mutta lavalle en ikikuunapäivänä astuisi. Kirjamessuilla jaarittelin niitä näitä lavalla mutta omat kirjoitukset ja niiden lukeminen, en tiedä, siinä on jotain mihin en pystyisi.
Lähetä kommentti